Muutama ajatus aiheesta remontti

Jep jep. Yllättävä aihe. Tästä aiheesta saa osansa kuka tahansa joka eksyy kanssani juttusille, sukulainen, ystävä, työkaveri, kampaaja tai vaikka työterveyslääkäri. Ja nyt ajattelin taas vaihteeksi jakaa ajatuksia tästä aiheesta täällä blogissa. Ja vihdoin myös kuvia, tällä kertaa eteisen vaiheista purun kautta tähän päivään. Tai siis eiliseen kun kuvia räpsin.

Vanhat eteiskaapit jotka hyvästelin kyynelsilmin

Ensimmäisinä lähtivät puolipaneelit ja muovimatto.

Eilen tuli mieleen, että talon kauppakirjojen kirjoittamisesta tuli aprillipäivänä kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Kaksi vuotta talonomistusta takana ja remontista kaksi kerrosta vielä kesken. Ei ihan se remonttiaikataulu mitä kauppakirjoja tehdessä suunnittelin, mutta aikataulu kumminkin. Haaveissani olisin jo täksi pääsiäiseksi asetellut uudessa keittiössä ruokapöydälle rairuohot kasvamaan ja piilotellut suklaamunia ympäri uudistunutta kotia. Mutta nämä haaveet ovat siirtyneet ensi vuoteen. Kuten moni muukin asia.

Kuten varmaan (toivottavasti) moni muukin ensiremonttiaan aloitteleva, myöskään minulla ei ollut aivan selkeää näkemystä siitä, mitä kaikkea remontti tulisikaan sisältämään. Minä näin silmissäni vain vaihdetut tapetit ja kaakelit, avarretut tilat ja uudet lattiat ja hanat. En ymmärtänyt ollenkaan, mikä määrä työtä ja aikaa vaaditaan, jotta saadaan 60-vuotias talo revittyä niin perustuksilleen revittyä, että vihdoin voidaan asentaa myös uutta. Kaikki ne kerrostuneet tapettit, pinkopahvit, nupinneulat, mustuneet eristevillat ja pölyiset laudat jotka pitää repiä irti. Ja se sahanpurun määrä ja lapioidaan säkkeihin tai levitellään pitkin lattioita. 

Ja se, miten vanhoihin lyijytettyihin sähköjohtoihin kajotessa sähkömies sekä nauraa että kiroilee. Ja kun vanhoja viemäriputkia kannetaan ulos rappusissa ja alla kulkeva saa syliinsä sitä itseään. Kaikki ne remonttikahvit, -pullat, -pizzat ja -kebabit, joita pitää noutaa ja täydentää. Ja sitä jätesäkkien määrää ja kertoja, jotka isäni on käynyt tyhjentämässä kuorma-auton lavaa puujätteestä ja peräkärryjä kaikesta muusta jätteestä. Jep, kaikki tämä töiden ohessa, iltaisin, viikonloppuisin ja lomina. Eikä tässä edes kaikki, ja uutta tulevaa ei ole vielä edes lueteltu.

Myös oven takana oleva vessa purettiin kokonaan.

Mutta se "uusi tuleva" on sitä parhautta. Se, miten saa päättää tuleeko oviaukko tuohon vai tuohon ja minkä levyisenä (jos kantavat rakenteet antavat myöten) ja tuleeko olohuoneen kattoon yksi vai kaksi lamppupaikkaa. Se, kun valitaan maaleja, tapetteja, laattoja ja laminaatteja (ja ihan vähän jo katsellaan huonekalukirppareita ja sisustustavaraa sillä silmällä). Se, kun saa valita mihin tahtoo sähköpistokkeen ja valojen katkaisijan. Se on myös aika jännää, sillä nyt tuntuu, että mistä sitä voi jo etukäteen tietää mikä kohta on paras mahdollinen, siis käytännöllisin.

Parhautta ei ole se, että välillä kun on kaksi asujaa, on myös kaksi mielipidettä (remonttiapujen mielipiteistä nyt puhumattakaan). Toistaiseksi kuitenkin on isommilta riidoilta säästytty ja mielipiteiden vaihto on ollut lähinnä sanailua ja kaupantekoa. "Jos sä saat päättää ton kohdan, ni mä määrään sitten, että tää ja tää tehdään niinku mä haluun." On myös nieltävä aika kasa ylpeyttä ja siedettävä vanhempien ja (muka)viisaampien neuvoja. Naisena on totuttava että kahvinkeittovuoro lankeaa aina itselle, ja kun miehet tarttuvat "runkkarisahaan" itselle tarjotaan luutaa ja vasta kun ei ole miehiä avuksi kelpaa kantamaan kipsilevyjä. Ja ei, en ole täysin alistunut tähän vaan olen kyllä heilunut sorkkaraudan kanssa ja kantanut betonisäkkejä siinä missä muutkin.

Tilaa on nyt enemmän, mutta kyllä tuohon vielä vessa tulee.

Parhautta on kuitenkin myös tehdä tätä yhdessä. Tehdä jotain niin suurella innolla, että talo joka piti vain remontoida ja myydä, muuttuu kodiksi johon suunnitellaan jälkikasvua ja sukujuhlia. Vaikka välillä väsyttää niin että itkettää tai tunnelma remonttiapujen kanssa kiristyy eriävien aikataulujen tai huonon kommunikaation vuoksi, voi olla varma, että tämähän projekti viedään loppuun asti. Ja lopussa me tullaan katsomaan tätä tyytyväisenä ja pystyvänä unohtamaan kaikki takapakit. Nauramaan pikkukinoille ja ylpeilemään lihaskivulla. Rakastamaan tätä kotia.

Siis lisää kitinää ja intoilua remontista varmasti tulossa. Ihan yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti ja epäloogisesti kuin aiemminkin. Kyllä tämäkin remonttiblogi vielä muuttuu sisustusblogiksi. Kaksi vuotta keskeneräistä taloa, mutta kuitenkin kotia.

Palataan taas.

<3 Kiskis